Myönnän olevani hieman ymmärtämätön ”maalikko”, mutta ehkä sen vuoksi onkin pakko kommentoida tätä vellovaa keskustelua rajoituksista.
Asiat tehdään yleensä liian monimutkaisesti, samoin kuin tässä. Säännöt tulisi jakaa mielestäni kahteen luokkaan: I luokka koskee alamittoja, II luokka rajoittaa kalojen pyyntimäärää.

I luokasta kaikki kalastajat voivat olla helposti yhtämieltä. Kalan alamitta on helposti määriteltävissä ja ennenkaikkea perusteltavissa (Esim. kutukypsyydellä). Raja on selkeä alamitan suhteen ja koskee heti sekä verkkomiestä, että uistelijaa. Kalastuksenvalvojalla on helppo tehtävä todeta alamittainen kala ja rapsauttaa sakot. Alamittaisten vahingoittaminen kuuluu tähän luokkaan. Väkäsettömät koukut ja järkevät silmäkoot jne.

II luokka on vaikea kalastustapojen monimuotoisuuden vuoksi. Jokainen pyytää tavallaan, verkoilla, siimalla, rysällä, uistimella, katiskalla jne. Jokainen kokee oman pyyntitavan rajoitukset hyökkääviksi ja epäoikeutetuiksi. Kiistellään kuin penikat: ”miksi mun pitää, kun tuokin saa pyytää…” Jokainen unohtaa pointin: Kalojen määrä on rajallinen! Miksi siis ei myydä kalakohtaisia lupia? Vesialueiden kalastuskuormituksen rajat tunnetaan suhteellisen hyvin. Jokaiselle kalastajalle määriteltäisiin max. kalojen määrä ja mukaan annettaisiin merkitsemisvälineet. Tällöin pyyntitavalla ei olisi niin väliä: olisi aivan yksi lysti vedätkö uistinta sata keppiä pystössä vai verkotatko järven päiväksi täyteen. Tällöin verkkomiehet, uistelijat ja siimapyytäjät olisivat samalla viivalla. Kotitarvepyytäjien kalamäärä olisi helposti määriteltävissä, ammattikalastus onkin sitten aivan eri juttu. Merkitsemättömästä kalasta tulisi sakot ja jäljellä olevien lupien menetys.

Vai onkohan sittenkin niin, että se saaliin määrä on meille niin älyttömän tärkeää. Pyydetään niin paljon kuin saadaan. Kuka uskaltaa myöntää…

-JoSä-